Karri Hyvärinen
Loppukesän ja alkavan hohtavan kauniin syksyn aikana olen havainnut kaupungin keskustassa uuden huvittelumuodon: köyhien kiusaamisen. Kyseessä on halpa huvi, joka ei vaadi juurikaan taloudellista panostusta. Vaativa harrastaja tallentaa kätevästi kiusaamisen kännykkäkameralleen, jolloin hauskoihin hetkiin syrjäytyneiden kanssa voi palata milloin tahansa, vaikka ennen firman sählymatsia. Toisinaan pelkkä sanallinen alentaminen ja vitsailu riittävät, joskus on syytä mennä ryhmäkuvaan poseeraamaan tv:stä tutuin elkein. Kynnys aloittamiseen on pieni, kapakasta poistuessaan voi käydä rohkeasti toimeen – spontaanius on kaiken a ja o. Tarkkasilmäinen löytää Helsingin keskustasta illan aikana useampiakin harrastuskohteita, joista voi valita tarpeisiinsa parhaiten sopivan! Ystävien ja kavereiden riemulla ei ole rajaa, kun juuri Sinä huudat hyvässä nousuhumalassa isovanhempiesi ikäiselle kodittomalle ihmiselle: ”Rock’n’roll!”
***
”Me ei olla niin kuin muut”, laulaa Cisu sydän väristen, ja sehän se vasta tärkeää onkin. Tärkeää ei ole se, mitä me ollaan, vaan se, ettei me olla niin kuin muut. Yksilö on erottava suhde toiseen. Yksilöksi tuleminen vaatii kovasti taitoa, tietoa ja työtä. Onnistumisen varma merkki on kansallisessa mediassa toteutettu haastattelu, jossa ihminen pääsee vapaasti määrittelemään itseään ja suhdettaan toisiin. ”Mä olen luonnonlapsi, tosi tunteellinen. En ikinä vois elää sellaista mikroruoka elämää.” Henkilöhaastattelut ovat yksilön julkisen näyttäytymisen merkittävin areena. Paineet ovat kovat, massa vaanii kaikkialla, hyvä maku kokee inflaation. Huonokin maku kokee inflaation, kuten televisiota seuraamalla voi huomata. Mutta onhan näitä lauluja laulettu. Ehkä kolme vuosikymmentä sitten Cisun punatuilta huulilta olisi raikunut: ”Me ei olla niin kuin porvarit” tai ”Me ei olla niin kuin duunarit”. Nyt ollaan onneksi siitä roskasta vapaat. Euroveisujen voitto meni Venäjälle, valkoisiin pukeutunut mies lauloi englanniksi taitoluistelijan pyörähdellessä ympärillä uskovansa itseensä. Se on oikein. Minä olen uskonasia. Minä olen herra. Joka ei minuun usko, sen poltan vihani ja ylpeyteni roviolla.
***
Ei pidä kysyä kuka vaan mikä on työläinen. Työläisidentiteetti murtuu hitaammin kuin teolliset suhteet. Todellisuus ei mahdu kaavaan, eikä ihminen identiteettiin. Askeettinen elämänkieltäminen, tarpeiden jatkuva lykkäys, kurinalaisuus, organisoituminen ja ylempien viha olivat työläisuskonnon hyveitä. ”Jätkässä ei ole punaista kuin uusi Mazda.” Sosiologi Simmelin mukaan modernista ei ole pakoa. On ymmärrettävä, että työläisidentiteetti ei ollut, eikä ole, kapinaa tai kommunismia, vaan sopeutumista. Siksi herraviha ja jurnutus eivät johda muuhun kuin kenkään ja keskikaljakuppilaan, sosiaaliseen hirsipuuhun. Minä teen töitä varastolla opiskelun ohella. Siellä oli elokuussa Kodak-hetki. Pitkä, silmälasipäinen, huonoryhtinen kundi kantoi lyhyen, hip-hop-asuun sonnustautuneen vietnamilaistaustaisen kaverin kanssa laatikkoa, jossa oli yksi, tulitikkurasian kokoinen auton varaosa. ”Työn sankarit” – sosialistista realismia jälkiteollisesta hyvinvointivaltiosta. Onko kolmen tonnin alkupalkan omaava sähköinsinööri työläinen? Entä professori, opettaja tai läänintaiteilija, jotka ansaitsevat putkimiestä vähemmän? Tai ihminen, joka ei ole kymmeneen vuoteen tehnyt tuottavaa työtä? Mihin sijoittuvat opiskelijat ja kotiäidit? Miten niin Suomi ei voi liittyä Natoon? Miksi Sauli Niinistö ei ole presidentti? Koulutus on korostetusti professionaalista, ideologinen ja kulttuurinen arvostus ovat hävinneet kuin pieru Saharaan, sitä mukaa kun naiset ja työväen lapset sekä kiihtyvä taloudellinen kilpailu ovat korkeakouluihin tunkeutuneet. Tätä kulttuuri-ideologian ja taloudellisen pakon sekasotkun läpielävää väestöä kutsutaan keskiluokaksi, ja sen näkymät ja huolet ovat puolueohjelmien näkymiä ja huolia. Usein köyhät, toisinaan taidottomat ja tiedottomat uudelleenjäsentyvien sosiaalisten periferioiden ihmiset ovat osa hyvinvointivaltiota potentiaalisena uhkana, kollektiivitajunnan torjuttuna haluna. Täällä, lähiöiden ja vuokra-asuntojen reservaateissa, on punikki, neekeri, ituhippi, alkoholisti, sosiaalipummi, ryssä, juntti, lökäpöksy, lepakko, hintti, uusnatsi, manne, vaimonhakkaaja, perverssi, myymälävaras, vandaali, mokkakikkeli, satanisti, linnakundi, sairas, hullu, laiska, nisti, vanha, ruma ja tyhmä. ”Metro tuo Espooseen huumeet.” Jos tahdot tehdä radikaalia politiikkaa, kokoa iskuryhmä ja käy tuikkaamassa omakotitaloalueiden viheristutukset tuleen. Pääset päiväksi lööppeihin. Käynnistät yliopistollisen tutkimushankkeen. Työllistät sosiaalityöntekijöitä, tuot velhot kuvaruutuihin mutisemaan loitsujaan yhteisöllisyydestä, lainsäädännöstä ja osallistumisen tärkeydestä, he palauttavat yhteisön järkytetyn tasapainon. He muistuttavat ihmisyyden tärkeydestä, välittämisestä ja kuuntelemisesta, heillä on kaksi minuuttia aikaa ennen mainoskatkoa. Poliitikot valitsevat roolinsa: ymmärtävä isi, tuomitseva isä, kriittinen faija, rakkaudellaan tukahduttava äiti. Kaikki rakastavat lapsiaan, mutta lopultakin, Raamatun sana on laki, ja siellä seisoo, että se joka vitsaa säästää, lastansa vihaa. Mutta Sinä Saatana muista, että ”jokainen lainrikkomus on väkivaltaa lakia kohtaan, yleisen tahdon vapautta kohtaan, ja rangaistus poistaa tämän väkivallan kohdistamalla pakon yksityiseen, mielivaltaiseen tahtoon, joka on rikoksessa asettanut oman olemassaolonsa lain olemassaolon tilalle.” Sanoo Snellman.
***
Suomessa on asiat hyvin. Suomessa on asiat hyvin kansainvälisesti verraten. Täällä on asiat hyvin. Kauppa kukoistaa, innovaatioita luodaan. Suomessa on asiat hyvin. Sosiaaliturva on kattava ja pelaa. Suomessa on paras terveydenhuolto ja koulutus ja eläkepommiin on varauduttu. Pääoman verotusta on kevennetty. Suomessa on asiat hyvin. Suomessa on toimiva demokratia. Eurooppaan integroidutaan, Suomi on mallioppilas. Suomi on sivistys- ja oikeusvaltio. Suomessa on asiat hyvin, suomalainen on keskimäärin onnellinen ja harrastaa kulttuuria. Suomi on tasa-arvoinen maa. Suomalainen on rehellinen ja koulutettu. Suomessa osataan tehdä yhteistyötä. Suomella on kilpailukykyinen brändi. Suomessa ei ole korruptiota, ei luonnonkatastrofeja, ei slummeja. €Suomessa on asiat hyvin. Japanilaisetkin tykkää Suomesta, ne hurmioituvat kansallismaisemasta. Suomi on informaatioyhteiskuntien eliittiä. Hiihtolegenda edustaa kansaa. Suomi on pieni maailmanmahti. Suomessa on hyvä elää. Suomi on paras.
***
”Yksityiset, mielivaltaiset tahdot.” Snellman on totisesti kansallisfilosofi, viisas, jonka sanat ohjaavat tietämme tietämättämme. Individualismin kulku urbaanissa Suomessa on läpeensä jännitteinen, ristiriitainen ilmiö, jonka voi abstrahoida käsitteellisesti: kaksi yksilön tulkintaa hankaa jatkuvasti toisiaan vastaan: yksilön ainutlaatuisuus, korvaamattomuus ja riippumattomuus suhteessa yksilön vastuuseen omista valinnoistaan, suhteista toisiin yksilöihin. Teknisemmin sanottuna, yksilö on samanaikaisesti absoluuttinen ja suhteellinen olio. Ristiriidasta huolimatta tai ehkä juuri siksi, että ristiriitaista käsitettä voidaan soveltaa jatkuvasti hyvällä menestyksellä ristiriitaisiin olosuhteisiin, yksilö on jotain luonnolliseksi koettua, ihminen on luonnostaan yksilö, so. vapaa, so. radikaalissa mielessä riippumaton historiasta, geeneistä, kielestä, kansallisuudesta, sukupuolesta, luokasta, tämä ”satunnainen” tarjoaa alustan ja toimintaympäristön ”määrätylle”, eli yksilölle – mutta mikä tärkeintä, nykyisyyksien Suomessa yksilö on vapaa politiikasta. ”Luonnollisuus” on erehtymätön hegemonisen diskurssin tuntomerkki – yksilö on vapaa politiikasta, täsmälleen kuten sisällissodan jälkeen toimineet suojeluskunnat olivat hetken kaiken puoluepoliittisen arvostelun ulko- ja yläpuolella. Luonnollinen yksilö on kaupallisen hyvinvointipolitiikan korkein ilmaus. Sen saavuttamiseen on kaikki aiempi toiminta yleislakosta ja sisällissodasta talvi- ja jatkosotaan, teollistamiseen ja suureen muuttoon sekä sosiaaliturvan laajentamiseen ja pääomaverotuksen keventämiseen asti tähdännyt. Luonnollisen yksilöllisyyden seurauksia voi tarkkailla Idols-laulukilpailussa. Lukemattomat musikaalisesti lahjattomat, karismattomat ihmiset jonottavat päästäkseen raadin eteen vuodattamaan aivojensa sakkaa kansakunnan korviin. Kuinka heidän oman päänsä ja muiden päiden välillä voi olla niin valtava kuilu? Ilmiö on toki laajempi kuin tämä selitys: lahjaton yksilö laulaa jotta hänen yksilöllinen lahjattomuutensa huomattaisiin. Hän ei voi erehtyä niin pahasti, että kuvittelee pärjäävänsä taidoillaan. Ei, hän tuo esiin ainutlaatuisuutensa – ehkä jopa riippumattomuutensa yleisesti hyväksytyistä kauniin ja viihdyttävän normeista – mutta unohtaa suhteellisuuden. Hän on epäonnistunut yksilötulkinnassaan. Hän ei pääse jatkoon ja se on meistä kaikista oikein. Vasta absoluuttisen ja suhteellisen puolen yhtyminen tuottaa tosi yksilön, vapaan ihmisen idean ruumiillistuman. Tämän ymmärtämiseksi tarvitaan järkeä, epäilemättä. Jälleen Snellman. ”Hänen (yksilön) oma sivistyksensä näet sitoo hänet jo kansakuntaansa eikä hän voi enää vapaan valintansa mukaan hylätä sitä ja ottaa toista tilalle. Näin ollen vapautumisen täytyy olla sisäinen, ei pelkästään ulkoinen, muodollinen. Hänen on oivallettava, että hän ei tavoita totuutta päähänpistoillaan tai mieltymyksillään, eikä hänen mielivaltansa ole oikeutta, vaan edelliset merkitsevät järjettömyyttä ja jälkimmäinen eläimellisten halujen orjuutta. Jos hän oivaltaa sen ja tunnustaa, että järki ei ole hänen, vaan ihmiskunnan, ja että tästä syystä tosi on yleispätevä ja oikea on yleisesti siveellinen, niin hän tekee tahtonsa vapaaksi tällä tunnustuksella; hän ei näet silloin noudata tapaa pakosta, vaan vakaumuksesta sen järjellisyyteen.”
***
Koska yksilö, kansalainen, on sisäistänyt tapojen ja olosuhteiden järjellisyyden ja oman suhteensa siihen, häntä ei tarvitse hallita, ei pakottaa tai taivutella: hän, universaaliyksilö, hallitsee itse itseään. Häntä voi valistaa, ja häntä valistetaan: tiedon merkitys yhteiskunnallisessa toiminnassa räjähtää käsiin. Tietenkin tänään useimmilla ihmisillä on suuria ongelmia hallita itseään, minkä voisi olettaa johtuvan siitä, että heidän kykynsä hallita ympäristöään on vähentynyt lähes minimiin – jolloin asianmukaista olisi lisätä ihmisten hallinta- ja kontrollimahdollisuuksia heidän oman elämänsä vaikuttavimpiin tekijöihin, kaupunkiin, omistussuhteisiin, palkkatyöhön, sosiaalipalveluihin, lähiympäristöön, joukkoliikenteeseen, massamediaan – mutta itse asiassa tapahtuu päinvastoin: mitä vähemmän ihminen hallitsee ympäristöään, sitä painavammaksi, tärkeämmäksi ja normitetummaksi tulee vaatimus itsensä hallitsemisesta, ja mitä enemmän me hallitsemme itseämme, sitä vähemmän meillä on resursseja ympäristömme hallitsemiseen. Kaikenlainen yhteiskunnallinen kritiikki tulee mahdottomaksi, käsittämättömäksi puheeksi, jolla ei ole yhteyttä polttavaan kysymykseen: Mitä minä teen. Ennen kuin yksilö voi edes aloittaa kriittisen toiminnan, hänen on vakuutettava muut yksilöllisillä ansioillaan ja kokemuksillaan: ”maailmanparantajien” huonomaineinen kategoria ulottuu käytännössä jokaiseen, joka arvostelee jotain muuta kuin itseään. Loputon itsensä arvioiminen, henkilökohtaisten asioiden vatvominen, hyvän ja huonon maun rajan jatkuva piirtäminen, ankarat katumus-sessiot, pyrkimys kohti yksilöllistä ihannetta, toisaalla toisten arvostelu, keskinäinen kilpailu, oman edun puolustaminen ja häikäilemättömyys, itsetehostus, kaikki nämä ja monet muut strategiat ja reaktiot ovat meidän päänsisäisten hallitustemme sosiaalipolitiikkaa, ja kriisitilanteessa meidän sisäinen Mattimme, sovitteleva ja neuvotteleva absolutisti, epäpoliittisen ajan poliitikko, muodostaa rauhoittelevia, lyhyitä lauseita. Ja kuten tiedämme, kansainvälinen kilpailukykymme on maailman ehdotonta kärkeä ja jatkuvasti uhattuna. Mutta kuka maksaa viulut?
***
Taloudellis-sosiaalisten epätasa-arvoisuuksien esiintuominen on tärkeää, samoin ymmärryksen lisääminen siitä, mitä todella tarkoittaa olla köyhä 2000-luvun Suomessa, mutta tässä puutun toisenlaiseen kenttään, joka ei tietenkään ole irrallaan edellä mainituista: arvostuksiin ja maailmankuviin. Jos yksilön idea – absoluuttisen ja suhteellisen puolen ristiriita ja ristiriidan snellmanilainen synteesi, universaaliyksilö – käsitetään ihmisen ”luonnolliseksi” ominaisuudeksi, seuraa tästä, että ”luonnollinen”, toisin sanoen se mitä me banaalisti olemme, hengittäviä, ulostavia, nälkäisiä, hikisiä, väsyneitä, kiimaisia, väkivaltaisia, tunteilevia, intohimoisia, latteita, tylsistyneitä, työn ja rahan sitomia, televisiota tuijottavia, perhetaustamme ja asuinalueemme sitomia, sekavia, päihdehakuisia, hellyyttä ja sääliä tarvitsevia, epäjohdonmukaisia, häpeäviä ja arkailevia jne., käsitetään samalla ”luonnottomaksi” tai ”keinotekoiseksi”. Yksilön tulilinjalla on koko ihmisen elämänsisältö, hänen satunnaisuutensa, se mitä hän ei voi määrätä mutta jota hän yrittää hallita: ”arki”. ”Arki” on se kielletty, torjuttu, se siirtomaa, joka saa maksaa meidän pyrkimyksemme herruuteen, yksilöllisyytemme täydellisyyteen, arki on orjuutta ja pakkoa, ei vain tyydyttämätön palkkatyö työmatkoineen, vaan myös ”toinen ja kolmas vuoro” – kotityöt ja kulutus – ovat tätä, ainakin tavanomaisessa, ihmisen perustarpeisiin ja selviytymiseen liittyvässä mielessä. On toki arjen hierarkioita: hierarkian huipulla on ylempään keskiluokkaan kuuluvan ydinperheen arki. Mutta ylimmänkin ”arjen” ylittää ”viihde”, ”kokemukset”, ”itsensä kehittäminen” – vasta jälkimmäiset ovat sitä ainutlaatuista, korvaamatonta elämää, ”arki” on elämän ennakkoehto, välttämätön paha. Siksi ne ihmiset, joiden elämä on pelkkää arkea, ovat vastenmielisiä: aivan kuten ”mustat eläimelliset laumat” olivat siirtomaaisännille vastenmielisiä. Vastenmielistä on myös arjen maasto, julkinen liikenne, kadut, kerrostalojen raput, elementtitalot, parkkipaikat, pimeät puistot, työpaikat, lähikaupat, kuluneet ostoskeskukset: nämä anonyymit, ei kenenkään maat, joihin ei kaupunkilaisilla muodostu mitään muuta suhdetta kuin jonkinlainen samea tuttuus ja epämääräinen inho. Kaupunkilainen on kaupungissaan elämänmittaisella läpikulkumatkalla. Vastenmielistä on oma luonnoton itse, silmäpussit, hajut, väsymys, pesemätön tukka, ruumiin muhkurat, pahkurat, liiallinen laihuus, lihavuus, se mikä peilistä tuijottaa, vanheneminen ja kuolema, biologia, se, mikä ei ilmennä ihmisen todellista luontoa, olosuhteista vapaata yksilöllisyyttä. Ja masennus, heikkous eli rohkeus tosiasioiden edessä, ilmaisee ikävästi ihmisen onnen ja vapaudentunteiden riippuvaisuuden niistä asioista, joiden pitäisi olla hänen ulkopuolellaan: mielialalääkkeiden karkea aivokemiallinen ratkaisu. Yksilön onnistuminen mitataan siinä, kuinka kaukana ”arjesta” hänen elämänsä on – ja pysyy. Satunnainen, mielivaltainen tahto tuottaa järjettömiä oikkuja ja antautumista eläimellisten halujen orjaksi, mikä palauttaa ihmisen nopeasti ja kohtalokkaasti arkeen. Rikosta seuraa rangaistus, ja rangaistus on ihmisen saattamista puhtaaseen, rajoitettuun olemiseen: vanki menettää yksilöllisyytensä. Yksilöllisyyden menetys on yksilökeskeisessä kulttuurissa pahempaa kuin kuolema, se on elämää kuolemassa, kuollutta elämää. Miksi me olemme kiinnostuneita esimerkiksi amerikkalaisten näyttelijöiden, joiden elokuvia meidän ei ole tarvinnut nähdä, katkaisuhoidoista? Jotta ”arki” ei hallitse ihmistä, vaan ihminen ”arkea”, jotta ihminen voi todella elää tavalla, joka on hänen luonnollinen ominaisuutensa, hänen on kannettava vastuunsa, ymmärrettävä asioiden todellinen tila: So, what shall I do mami? Make money, honey, make money.
***
Raha ja menestys ovat yksilöllisyyden välttämättömiä seuralaisia: mutta juuri raha on kaikkein yleisintä, epäyksilöllisintä, abstrakteinta mitä yhteiskuntamuodossamme on. Siksi raha on vaikea puheenaihe, ristiriitaisen suhtautumisen kohde. Yhtälailla menestyminen missä tahansa organisaatiossa tai yrityksessä vaatii organisaation asettamien normien perinpohjaista tuntemista, hyväksymistä ja sisäistämistä: absoluuttisen yksilön on sopeuduttava, tultava ammattilaiseksi niin ammatillisesti kuin sosiaalisesti. Nämä haasteet ja yksilöllisyyden sisäiset jännitteet aiheuttavat tuota köyhän ja taloudellisessa epävarmuudessa elävän ihmisen näkökulmasta outoa keskiluokan diskurssia: sataviisikymmentä neliöisessä kämpässä, autotallin ja puutarhan välisellä soratiellä keskiluokkainen ihminen kertoo vilpittömästi, ettei raha ole tärkeää. Ei tietenkään ole, tärkeää on mitä rahalla saa. Rahalla saa yksilöllistä elämää tukevan elämäntyylin. Hänen on vaiettava siitä tosiasiasta, että hänen autenttisuutensa on sidottu omistamiseen.
***
Taloudellis-sosiaalisen nousun lisäksi toinen, marginaalisempi taktiikka yksilöllisyyttä tukevan ja korostavan elämäntavan tuottamiseksi on ”luovuus”. Taiteilija jos mikä on yksilö. Edellä sanotun perusteella hyvää taidetta on eskapistinen taide. Eskapismi ei tarkoita niinkään taideteoksen sisältöjä kuin sen vaikutuksia yksilöissä; taideteos arvostellaan välittömien vaikutelmien varassa. Eskapistisen taiteen tulee korottaa/alentaa taide-elämyksen osallistujat (maksavat asiakkaat) arkisen ylä-/alapuolelle. Eskapistisen taiteen rinnalla kulkee ideologinen taide. Ideologinen taide, viihde, syöttää yksilöille tehokkaasti ja emotionaalisesti heidän omia fantasioitaan heistä itsestään.
***
Kaupungin ihmismassoissa, teollisen tavaratuotannon, myymisen ja ostamisen pakossa, kiihtyvässä määrin teknologian haltuun ottamassa elämänmuodossa, yksilöiden välinen olemuksellinen tasa-arvo – kääntyy tasapäisyydeksi; aiemmin tarkkaan vartioitujen ja säänneltyjen elämäntapojen ja mahdollisuuksien avautuminen yhä laajemmille väestönosille – kääntyy keskinkertaisuudeksi, ja tämä ajaa eteenpäin yksilöllisyyden eriyttävää ja eroa tekevää vaikutusta: on näytettävä, on tultava nähdyksi, on ansaittava tunnustus – ”Hän on ainutlaatuinen, aivan erityinen ihminen.” Hänellä on jotain, mitä minulla ei ole, mitä harvalla on. Vasta tullessaan nähdyksi yksilöllisenä, muista eroavana, toteutuu ihmisen luonnollinen ominaisuus sosiaalisena käytäntönä. Yksilöiden on esittäydyttävä julkisella näyttämöllä, joka voi olla mikä tahansa sosiaalisen tilanteen muoto, parisuhteesta taksijonoon, puhelinkeskustelusta vaaliväittelyyn, jossa voi tehdä näkyväksi eron itsen ja muiden välille. Tällöin ei ole väliä sillä, että puolitoistatuntia peilin edessä työskennellyt nainen tai tuntikausia salilla työskennellyt ja kasvuhormoneja syövä mies, kevyinä esimerkkeinä, tai jatkuva pikkutarkkaan pukeutumiseen paneutuva esseisti, altistavat itsensä kaikissa rikkaissa teollisuusvaltioissa dominoiville hyvää elämää koskeville normeille ja tekniikoille, joiden tehtävä on saavuttaa määrätyt vaikutukset täysin riippumatta siitä, mitä ihminen, asiakas, lähtökohtaisesti on. Tähän itsensä muokkaamisen ja eron tekemisen kurimukseen ajautunut ihminen ei tule koskaan saavuttamaan täyttymystään: siitä pitää hänen halunsa synnyttämät markkinat teollisuuksineen, kilpailevine yrityksineen ja markkinointikoneistoineen huolen. Vasta liiallinen kipu, tuska, haitat niin fyysiselle kuin mielenterveydelle, tai liian korkeat kustannukset, erityistaitoja vaativat ja normeista poikkeavat – suhteellista riippumattomuutta edellyttävät – kirurgiset ja psykologiset operaatiot voivat taata tietyn ainutlaatuisuuden, erityisyyden ja poikkeavuuden luonnolliselle yksilölle yksin kuuluvaksi luonnolliseksi ominaisuudeksi. Mutta tällaiset äärijohdonmukaiset yksilöt ovat harvinaisia ja suhteellisen merkityksettömiä taloudellisessa mielessä, heillä on ikään kuin ideologisen etujoukon asema: kuluttavat, konservatiivisemmat massat, pyrkiessään yksilöitymään, ovat tavara-, palvelu- ja elämysteollisuuden kannalta elintärkeä kohde pyrittäessä voitontavoitteluun. Kuluttavien massojen konservatiivisuus, julkinen maku ja yleinen mielipide, ovat tärkeitä jo siksi, että laajassa mitassa ei ole mahdollista palata käsityölle perustuvaan tuotantotapaan.
***
Epäilemättä yksilöllisyydessä, kuten se tänään ilmenee, on monia aidosti emansipoivia piirteitä: ehkä irtaantuminen puoluepolitiikasta ja keskittyminen tai pakko oman elämän tuottamiseen on korkein vapauden aste, jota Suomessa on koettu. Mutta yhtä lailla on totta, että ideologisen, luonnollisen yksilöllisyyden negatiiviset seuraukset ovat sen sisäänrakennetussa kyvyttömyydessä hahmottaa kriittisesti omaa tilaansa: kaupungilla parveilevat yksilöt (me), kukin kamppailemassa omasta ainutlaatuisuudestaan, tulemme tässä harhassamme meitä suurempien kokonaisuuksien pelinappuloiksi. Elämää odotetaan, kuten vapahtajaa ainakin, ja kaikki inhimillisesti tunnistettava toiminta arjen näyttämöillä pakenee loppumattomiin unelmiin. Vastenmielisin yksilöllisyyden ideologian ilmaus on uusliberalismi ja sen eri teemat: marginaalissa elävien ihmisten normatiivinen tuomitseminen taloudellisesta menestymättömyydestä. Vasemmistolaisen politiikan moraalinen ja käytännöllinen voima on ollut sen kannattajakunnan kyvyssä yhteistoiminnalla ajaa oman ryhmänsä etua, vaikuttaa suoraan tai välillisesti, enemmän tai vähemmän yhteiskunnan rakenteisiin ja siinä samalla, luoda aktiivisempia, kriittisempiä ja totuudenmukaisempia käsityksiä jäsenten henkilökohtaisista ja keskinäisistä suhteista ympäröivään todellisuuteen. Mutta vasemmistolainen mystiikka ei ole tässä paikallaan: ei tule odottaa uutta yhteisöllisyyttä, uutta vasemmistoa tai uutta solidaarisuutta, joka lankeaa maan päälle jostain yhteiskunnan rakenteista kuin enkelien siunaus pilvilinnoista. Kysymys ei ole ”massan” ja ”yksilön”, ”olosuhteiden determinaation” ja ”yksilöllisen valinnan” välisestä kamppailusta, jossa poliittisesti suuntautuneen ihmisen on valittava puolensa. Tarkennettu, vasemmistolainen tulokulma voisi olla seuraava: Miten voidaan käytännössä vahvistaa ihmisen kamppailua häntä rajoittavia olosuhteita vastaan? Kuka voi? Kysymykseen vastaaminen vaatii siirtymistä normatiivisen, keskiluokan dominoivan yksilöllisyys-ideologian ja toisaalta vanhakantaisen, voimattomuutta aiheuttavan abstraktin ”kapitalismikritiikin” tuolle puolen, se vaatii käytännöllistä esteiden hahmottamista ja ylittämistä, olivat nuo esteet kuinka arkipäiväisiä, naurettavia, mitättömiä ja epäpoliittisia tahansa. Yksilöllisyyden ideologian erinomainen haaste vasemmistolaisuudelle on siinä, että se torjuu, tuhoaa ja ehkäisee tehokkaasti kaikki vallitsevia olosuhteita tietoisesti muuttamaan pyrkivät tai sellaisena esiintyvät toiminnat, jotka eivät nouse yksilöiden elämästä eli arjesta itsestään. Se on siis, kaiken muun ohessa, vasemmistolaisen teknokratian – puolueiden, virkamiesten, poliitikkojen, sanomalehtien ja ammattiyhdistysliikkeiden – tuho, merkityksiä antavassa ja jäsentävässä mielessä.