Iri Leino
On tyven helteinen aamu Reposaaren Siikarannassa. Blägä. Vesilinnut ovat aamupesuillaan.
Maalaan ison akvarellin punaisista kallioista ja Kaijakarista.
Tuuli heräilee. Ensimmäisen pilvenhattaran tuoma tuulenviri hyväilee meren raskasta pintaa.
On ristiaallokko. Piirtelen aaltoja. Tuijotan ja piirrän näkömuistista. Etsin aalloista logiikkaa. Löydän vihdoin uuden kielen ja annan kuvan kypsyä mielessäin yön yli.
On 20 metriä sekunnissa merituulta. Meri jylisee ja vaahtopäät nousevat tiheinä raitoina. Niitä on useampia kuin tavallisesti, sillä ranta on matala. Maalaan sinisen meren ja vaahtopäitä.
Tuijotan merta, odotan aaltoja ja maalaan. Tuijotan ja maalaan.
Bolsevikki hakkasi kallioon ison ”sirppi ja vasara”-kuvan 1920-luvulla. Hän naputteli ja maalasi kuvan kallioon viimeisenä yönä ennen Neuvostoliittoon lähtöään.
Metrisen kuvan päälle nuoret ovat sotkeneet polyuretaania ja sementtiä.
Samoihin aikoihin ilmestyi maalilla maalattuja naisten nimiä 1970-luvulla kaiverrettujen kalliokuvien päälle kuten: ”Jessica N. 19.8.2006 puh 044-2554995”
On myrskyä yli 15 m/s . Istun kallioiden laella. Aallot kiipeävät kallioille, takanani on vielä pari metriä vesisumua.
Etsin värejä, valööreitä ja muotoa.
Kolme saarelaista poikaa hyppii pärskeissä. Kiljuvat. Vesi on kylmää.
Maalaan vastavalmistuneeseen öljyvärimaalaukseen yhden pojista.
Heleän koboltinsinisestä merestä kohoaa vanhan paksun vihreän lasin värisiä tyrskyjä.
Aurinko säteilee aallon läpi, meren sisäistä valoa.
Unessani merestä nousi valo. Aivatsovski tuli ja vei maalaukseni, sitten Tsehov ja Tolstoikin veivät maalauksiani ja yhtään ei jäänyt jäljelle.
Jälkeenpäin maalasin pari maalausta unestani.
Auringonkilossa nouseva aalto heijastelee pieniä tulisia peilejä. Keihästän peilit ”suureen aaltoon”.
Aaltoni on kuitenkin vaatimattomampi kuin Debussyn ”La Mer”. Debussyn aalto on suurempi ja totaalisempi.
Tuuli tyyntyy myrskyisän sateen jälkeen. On lämmin heleänsininen kesäilta. Muutama tuulen viimeinen henkäys virtaa lilana rosona tyvenevän meren pinnalla. Yksitoista joutsenta viipyilee ilta-ateriallaan, sukeltavat kaulansa mereen ja syövät meriheinää. Wikströmin moottorin ääni saapuu.
Kalastaja kokee siikaverkkojaan. Venheen aallot saapuvat rantakallioille, molskien..
Reposaaressa on kivisiä rantoja. Laattakiviä ja paarlastikiviä on varastettu miljoonia.
1970-luvulla hyppelin kolisevilla laattakivillä ja ne ovat nyt tyystin kadonneet, olivat jo 80-luvun lopussa.
Laattakiviä on viety ympäri Satakuntaa lähinnä omakotitalojen nurmikoille. Niitä on myyty toreillakin.
Isoja kiviä rannoilta on viety vajaan kilometrin pituiselle sillalle ja aallonmurtajiin.
Miltä ranta näyttäisi jos sieltä ei olisi viety yhtäkään kiveä?
On blägä. Helteinen autere horisontissa. Tavoittelen väriä. Näen jälkivärejä. Päätän lopulta värin ja sipaisen sen kankaalle. ”Jaa muijat on meres mähläämäs”, tokaisee rannalle saapuva saarelaisnainen. Jokunen nainen uiskentelee kierroksen ja saapuu istuksimaan leväisille kallioille,
puolittain merenalaisille. Se on mähläämistä se.
Kahlailen myrskyävässä meressä. Uin tovin ja tunnen kiven jalkojeni alla, se on myrskykivi. Nousen kivelle ja otan aallot vastaan. Voima on valtava ja huojahdan. Tasapaino häilyy.
Nuorena näin kun myrskyiltana saarelainen nainen nousi myrskykivelle ja suri mereen hukkunutta merimiestään.
Purjehdin ja panoroin merta 360 astetta. Etsin värejä. Meri muuttuu sinisestä lilaksi asti,
tummista valööreistä auringonkilon vaaleisiin.
Painan mieleeni värit ja aallon muodon. Maalaan sen heti mantereelle päästyäni.
Sateen jälkeen seitsemän meriharakkaa aloittaa konsertin. Lempikonserttini.
Telkkä eli kniipu (luvian murteella) keikkuu aalloilla. Kiikaroin haahkoja ja merimetsoja.
Tuulimyllyt viuhtovat ilmaa. Kuuluu humahduksia kun roottorit leikkaavat voimakasta tuulta.
Maalaan myllyt hälvenevään aurinkosumuun.
Viileä lounatuuli hyväilee vartaloani. Aurinko paistelee rastaanrinnan läpi. Sauvapilvet pakenevat horisonttiin kilometrien pituisina yhteen pisteeseen. Lounaiseen. Pehmeisiin harsopilviin.
Meri on pronssista vuoristoa hetken ennen vaahtopäätä. Istun punaisilla kallioilla. Uikku sukeltelee ja harmaalokki liitää paikallaan aaltojen yllä. Se kohoilee ja aaltoilee maininkien muotoon.
Harsopilvet saapuvat ja sauvapilvet haihtuvat pehmeäksi hunnuksi. Auringon ympärille ilmestyy valtava halo, spektrin värinen.
Säänmuutos tulossa, huonompaan suuntaan.
Playa des Roques, Atlantin uudet värit. Meri myrskyää. Meressä on kallio, jonka läpi pärskeet pärskähtävät tyrskynä.
Pyöreät laattakivet rahisevat kun aallot pyörittävät niitä omaan mainingin tahtiinsa.
Rahina kumisee takanani kallion seinistä akustisena tilana.
Maalaan aaltoja ja tyrskyisen kallion.
Voisi tulla vähänkin suurempi aalto, niin se murskaisi minut teräviin kallionseinämiin takanani. Maalaan henkeni uhalla.
Välimerellä, Rooman edustalla hyppelen aallonmurtajalle ja aloitan öljyvärimaalauksen.
Tutkin uusia värejä ja valoa. Kalastajapaatti menee merelle ja toinen saapuu. Keihästän ne palettiveitsellä nopeasti näkömuistilla.
Tulee ilta. Aurinko värjää meren punaiseksi, ilmestyy turkooseja raitoja punaiseen.
Värit alati muuttuvat nopeasti ja tunnistan kaikki sateenkaarenvärit.
Istun Reposaaren takarannalla jälleen.
Katselen merta ja mietin minkä näköinen uusi ihminen sieltä voisi juuri nyt nousta?
Uutta ihmistä haetaan avaruudesta ja se voisi olla näinkin lähellä.
Avaruudesta etsitään planeettaa, missä on meri ja siten elämää.
Meri on vanha. Siinä on alkusynty ja ne elementit yhä olemassa.
Meressä on lisäksi merihistoria.
Annan merelle nimen ”Muinainen meri” ja noin neljä maalaustani saa saman nimen kymmenen vuoden säteellä.
Meri kuljettaa vettään pintavetenä yli merien sekoittuen uuteen mereen. Itämereen sekoittuu Atlantin vettä ja Atlanttiin useat meret. Meri on kansainvälistä.
Uidessa ajattelen, että pintavesi tulee lämpimistä Afrikankin maista ja kylmässä pohjavedessä on pohjoisten napavesiä.
Meri on lähes ikuinen. Meressä on ollut elämää miljoonia vuosia. Mantere on vanhaa merenpohjaa ja usein siltä näyttääkin.
Nyt merenpinta kohoaa ja napajäät sulavat.
Ottaako meri lopulta ihmisestä vallan?