Mari Räsänen
Se mistä pitää on vapauttavinta. Tehtäväni on löytää sen idea, välittää se muille, ehkä paikoista. Valokuva onnistuu joskus esittämään jonkun paikan sellaisena, että siinä haluaisi asua (1). Meren ranta on sellainen. Luulen melkein pakenevani vastuutani taiteilijana, vaikka koko ajan etsisin näkyjä, värejä, näkymätöntä, kun kuljen meren rannalla. Ehkä tulevaisuus tuo kaiken mitä etsin minulle, niin kuin meri tuo. Mutta onko se vain jotain, mistä olen aikaisemmin joutunut luopumaan, eikä sittenkään mitään, mitä en vielä ole ehtinyt löytää.
Aika, meri tuo sen takaisin, valon aineena, jota aalloilla kulkee. Taiteen meri. Taiteessakin on jaetut kokemukset, hetket joihin voi palata, pinta ja syvyys, joissa liikkuu myös katsoja. Taiteilija kulkee täällä etsien näkymätöntä, antaen merkityksiä esineille, luoden symboleita (2) käsillään, ei silmillään. Esimerkiksi Giagomettin (1901-1966) veistokset. Kuvanveistäjän ja piirtäjän jokaisen työn nimi voisi olla ”Näkymätön esine”.
Kuvan muisti alkaa siitä, mihin sanojen muisti ei näennäisesti yllä. Aina joku maalaa sanoillakin, se joka täällä kulkee uneksien runoista, jotka eivät vaadi pelkästään sanojen voimaa vaan myös uskallusta nähdä, ei välttämättä keskustelua, vaan hiljaisuutta ja kokemusta, elettyä elämää. Elämä tuo meille unia. Kirjoitan joskus kuin uneksien, ja vaellan sitten meren rannalla kuin kirjoittamassani, muistaen Robert Desnoksen (3) unien ajan runoteokset, unimaisemamonologit täynnä viittauksia:
”Kuka sinä olet? Sinä joka paljain jaloin kuljet sirpaleissa marmoriruusun, lasiruusun, hiiliruusun, paperiruusun, pilviruusun, puuruusun, rautaruusun?”
Teos on mielikuvituksen nurkkaus. Entä tämä ranta? Mielikuvituksen vapaudella valittu reitti. Miellyttääkö se minua? Maalauksessa värit sekoittuvat, silmä tahtoo erotella ja nähdä merkityksiä. Ne ovat kuvan pinnassa ja silti lähellä ja kaukana. Lähellä ja kaukana toisistaan ovat myös runon ja runoesineen näkijä ja katsoja.
Puhuja ja kuuntelija. Ovatko he värejä? Kaksi samantapaista punaista. Kirkkaita vastavärejä, violetteja ja keltaisia. Toinen ei välttämättä saavuta toista. Tarvitaan vielä kolmas väri, se luo jännitteen. Kolmas ihminen, kolmas voima rakkaudessa. Joku on lähellä myös sitä saavuttamatonta. Välittäjä. Runoilija. Runon jokainen henkäys kantaa sisällään muita. Väri värittää koko runoilijan historian. Mutta runoudella, oli se sitten kuvallista tai sanallista, ääntä tai väriä on edessään tehtävä, loputon seikkailu, niin kuin politiikallakin (4).
Minun runosanani ovat usein vaiti. Minulle jäävät vain hetket, joita aika piirtää. Niiden epäsäännöllisyys. Minä tahdon niitä hetkiä. Hellitty aistillisuus, jonka vastakohta on arkisen karu huoli jokapäiväisestä välttämättömästä. Puhdas taiteiltu liina ja ruisleipä pöydän valossa. Karu ja välttämätön on kaunista. Pudonnut lehti vesiastiassa. Lattialla värisevän valon kauneus. Sancta sancte trancanta sunt - Pyhää täytyy käsitellä pyhästi (5).
Kauneus on lähellä pyhää. Vastakohtien osmansolmut, joita taide etsii, synnyttävät kuitenkin toisistaan rytmit, joita kauneus ei yksin ymmärrä. Taiteilijan tehtävä on kääntää kaanonit. Runoilijan. Valita resonanssit, myös hiljaisistakin ne, jotka säilyttävät (Mukan) huudon: ”Kauan sitten on sumussa itkien liikkunut laulu, ja väristen tuskaa ja ikävää maa on ottanut sen” (6).
Paluu varjoisalle rannalle. Varjon mytologia elää meren saaressa kun sitä kiertää. Hymy, joka on valo, mutta myös varjo. Voisipa kirjoittava ihminen olla vain ikuisesti lukija! ”Te jotka luette olette vielä elävien kirjoissa. Mutta minun, joka kirjoitan, olisi jo aikaa sitten pitänyt vaeltaa varjojen maassa” (Edgard Allan Poe(7). Taiteessa niin kuin elämässäkin on varjot ja vaikeudet. Elämä itsessäänkin on niin rikasta, täyteläistä. Surut, mutta myös ilo ja kaipuu palaavat korukuviona, jonka voi kadottaa. Rakkaus ja runous talismaanina, jonka kantaja kärsii, jos se katoaa. Taiteilijalla on vastuu kantaa sitä jonkun matkaa ja saavuttaa sen mukana rohkeus ottaa toisiakin kantaakseen kätkeytymättä itse kokonaan oman salaisuutensa sisään. Vastuu olla myös huoleton aineen kadotessa. Esineen. Valita köyhyys, aineettomuus. Vaeltaa siinäkin. Eteenpäin. Vapautua siitä kaikesta joskus: Meren rannalla.
Työ merkitsee ainetta, rahaa. Mutta entä runoilijan kutsumus työnä? Voiko sitä edes ajatella työnä? Voiko runouden pohjavirran taiteessa pitää mielessään edes kiinnitetyn, pyydystetyn eksistenssillä? Elämä, älä ole vakaa, jos kiinnityn. Jos valitsen. En ole yksin, mutta sydämessäni on vielä kaiku lapsuudesta ja silloin ”Ch´io eterno mi credei”, luulin olevani ikuinen (9). Toiveikas onnellinen tunne elämässä. Kunnes tulee taas hetki, jona se katkeaa. Väkivalta ja kipu kuuluvat elämään, syntymään ja kuolemaan yhteiskunnassa, mutta ne peittävät sydämen sisäisen herkän lapsen äänen.
Tahdon valita elämän, jos voin. Tuo minulle uusi kukka. Auringonkukan voi kasvattaa, voikukkaa ei voi. Mutta lapsi ja runoilija minussa tahtoo kasvattaa voikukan. Runon kaukaisena kulta-aikana teko oli sama kuin merkitys, ja toisen ihmisen kasvot sama kuin kirjoitus. Totuus oli kaikille sama ja helposti luettavissa (10). Nyt voin kuvitella että niin on palatessani luontoon, eläessäni yksinkertaisesti. Myös taiteilijana.
Mutta tahdon toivoa sitä mitä en voi tahtoa. Toivo, onko se toinen totuus maailmassa, näkyvän takana? Voima katsoa toiselle puolelle on taiteilijan voima. Ehkä toiseenkin taiteen kieleen, jota puhua. Tai hiljaisuuteen, jota tavoitella sanoilla, niin kuin sitä voi tavoitella kuvilla: Ucello, Piero Della Francesca, Chardin, ja lähempänä meitä Seurat ja Chirigo - miksei myös Thesleff ja Schaumann - Kaikille näille taiteilijoille on yhteistä se, että he pakottavat ympärilleen tietynlaisen hiljaisuuden (11). Se on kotoisin toiselta puolen. Niin on myös tuli, joka syttyy taiteilijan sydämessäni, villi tuli, joka palaa itsekseen ja öisin - Runotuli, runotuska. Palaminen jatkuu, mutta elämän voima ja valo syttyy, lepattaa ja sammuu helposti yksin. Muutosvoima polttaa. Muotoutuminen, mukautuminen sammuttaa. Mutta ihminen syntyy tulesta ja tuskasta, sydämen oma kuva (12). Sytyttävää on vapaus sanoa, ja valita. Taiteeseen kuuluvat ihme ja voima tehdä sellaista, mitä ei ole välttämätöntä tehdä.
Muuttaa säteilevä kuva biteiksi. Sanat sähköisiksi. Tuore sanallinen palo. Nyt kaikki tapahtuu hetkessä. Ajattelu tulee esiin ja pääsee ilmoille helpommin kuin ennen. Myös sellainen ajattelu, joka tavoittelee sensaatiota ja luo väistämättä myös uhreja (13). Toisaalta, jos taide ei olisi kytköksissä tosielämään sitä ei olisi. Ehkä mieluummin uutta kuin vanhaa. ”Muistot, Franz Kafka kirjoittaa - eikö totta, niin, jo pelkkä muistelu on surullista - Älkää antautuko sellaisen valtaan, eivät ne sovi teille, eivätkä minulle” (14). Mutta Kafkan ”ihmiset käyvät yhä vielä kävelyllä vaatteissansa soratiellä huojahdellen tämän suuren taivaan alla, joka kaukaisien kumpareiden takaa kaartuu kaukaisien kumpareiden taakse” (15).
Tosi. Uudelleen piirretty, kuin läpi jonkun kuultavan pinnan. Aika heikosti vain kuultaa valo täällä pohjoisessa. Etsiä mallikuvioita. Onko niitä? Kultaiset kehät veden pinnassa, auringonlaskun aikaan. Pimeys, valo sekin. ”Kylmät siniset, mustat ja hopeanharmaat sävyt Piero Della Francescan Jouluyö-maalauksessa viittaavat varhaiseen aamuun ennen auringonnousua, selkeyteen ennen esineisiin ja asioihin lankeavia värejä, jolloin ääriviivat ovat näkyvissä” (16). Sama selkeys on pohjoisessa valossa syksyllä, kaamosta edeltävässä ja taas keväisessä valossa, kun kaikki tuntuu tulevan näkyviin, kaikki näkyvä. Näkyvä. Piirtää se hiilellä. Sanojen hiili. Alkumusta. Aum! Aum on aamunkoitto ja hevosen pää. Muinaisessa Intiassa Asvamedhan, kunikaallisen hevosen annettiin juosta vapaana kunnes se palasi pääkaupunkiin uhrattavaksi (17).
Vastustus valtaa usein taiteilijan mielen. Se ettei tahdo mukaan kaikkeen siihen ”leikkiin”. Ja tahtoo silti, niin kuin Jelena Guro Taivaan pikku kameleissa: Mitä jos en saa tahtoani läpi! Tunne, kuinka jokin tarraa minuun, vapisuttaa... Ei, et saa menettää urheuttasi. Taiteesi on jo voitolla! Sinua varten on olemassa areena, rohkeasti, eteenpäin! (18).
Opettelin soutamaan merellä. Ehkä vieläkin odotan ja toivon uutta valkoista venettä, ja uutta tyyntä hetkeä. Tyyntä aikaa. Mutta myrsky alkaa aina yllättäen. Se paljastaa toisen planeetan vetovoiman. Mutta myös toisessa ihmisessä. Minulla on tehtäväni taiteilijana, vastuu kysyä ja etsiä. Näkymätön. Ehkä se onkin peili, joka heijastaa avaruuden muotoja. Syvyyden peilipinnat. Kosmiset voimat, jotka vetävät kohti toista puolta. Järki pyrkii kohti ikuista kokonaisuutta, kun taas aistimuksiin perustuva olemassaolo sitoo siihen, mikä on ajallista ja osittaista. Spinozan mukaan pelastumme tästä tilanteesta nähdessämme maailman ”sub specie aetarnitatis” Jumalan tavoin ja vapautumalla siteistä (20).
Valo kulkee avaruudessa kohti uutta valoa. ”Ikkunastani loistaa Juppiter, minulla on sellaiset silmät, etten aina saa niitä kiinni” (Mirkka Rekola (21). Valon tanssiva paletti. Runojen. Valon paluu johonkin paikkaan. Hengityksen taloon. Hiljaisuuden.
Hiljaisuuteen oppiminen, tai siihen ajautuminen on minulle tuttua. Kulttuurin sisällä tunnen hiljaisuuden kielen, ja vaikenemisen voiman. Mutta omaa kohtaloaan voi muuttaa. Ja valita toiset - Seuralaiset, kuuntelijat. Kohtalon kantajat. Tosin kokonaan toisin ei kuitenkaan voi valita. Ihminen syntyy yhden ainoan kerran, eikä voi milloinkaan alkaa toista elämää edeltävän elämän kokemuksin (22). Niin kuin aalto meren rannalla kiviin lyö voimalla, täytyy uudet päivät vain kohdata, ja menneet muistaa tai unohtaa. Niin valo kulkee taas meren aalloilla kauas ja palaa, meren rantaan tuoma ajopuu on valon fragmentti, ja näkymätön on ilmoille maalattu.
1) Roland Barthes, Camera Lucida, Hill add Wang, 1981, USA
2) Jean Genet, Giagomettin Ateljeessa, s. 54, Taide, Helsinki 1979
3) Robert Desnos, Drucket Språk, s. 21, Pan Eidos, Novapress, Lund 1984
4) T.S. Eliot, On Poetry and Poets, s. 39, Faber and Faber, London, 1990
5) Jean Genet, Giagomettin ateljeessa s. 47, Taide, Helsinki, 1979
6) Miguel de Unamuno, s. 19, Usva, Like, Jyväskylä, 2004
7) Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu, s. 16, Gummerus, Jyväskylä, 1973
8) Orhan Pamuk, s. 438 (Edgard Allan Poe) The Black Book, Faber and Faber, London, 2006
9) Natalia Nesterova, s.27 Aurora Art Publishers, Leningrad, 1988
10) Miguel de Unamuno, s. 17, Usva, Like, Jyväskylä, 2004
11) ” ” s. 301, ” ” ” ” ”
12) Michel Tornier, Taaborinvuori ja Siinainvuori, Taide, Helsinki 1990
13) Robert Desnos, Drucket Språk, s. 7-13, Bretonin vaikutus Desnokseen -
Desnos Bretonin hypnoottisena runoilijana
14) Pirjo Lyytikäinen ym. Katsomuksen ihanuus, s. 59, SKS, Helsinki 1996
15) Franz Kafka, Erään koiran tutkimuksia, s. 13, Otava, Helsinki 1967
16) ” ” ” ” ” s. 5. ” ”
17) Michael Levey, From Giotto to Cezanne, s.67, Thames and Hudson, Ltd, London
18) Anita Desai, Hämärän leikkejä, s. 13-14, Painokaari Oy Helsinki, 1991
19) Jelena Guro, Taivaan pikkukamelit, Otava, Helsinki, 1999
20) Roger Scruton, Spinoza, Otava, Helsinki 1998
21) Mirkka Rekola, s. 347, Virran molemmin puolin, s. 347 WSOY, Juva, 1977
22) Milan Kundera, Romaanin taide, s. 136, WSOY, Juva, 1986